First version written by Urpo Lankinen 1997-07-16, HTMLified 1997-07-19.
(This story is considerably more boring than what I could write now... but here it is, nevertheless. I've been promising English translation for some time now...)
Tämä tarina kirjoitettiin heinäkuussa 1997, jolloin en osannut kirjoittaa läheskään yhtä hyvin kuin nyt (mikä ei tarkoita, että osaan edelleenkään kirjoittaa =) Tässä se kumminkin on.
Olin ollut kauan aikaa jumissa Tunneliavaruudessa. Olin koko sen ajan etsinyt uutta kotia halki ajan ja avaruuden.
Itse asiassa, olin ollut Tunneliavaruudessa noin sadasosasekunnin, mutta minulle tuo aika oli pitempi kuin viikko. Matkasin ristiin rastiin halki ajan ja avaruuden. Ja lopulta löysin mukavan maailman.
Foragia. Suunnilleen maapallon kokoinen ja oloinen planeetta, kun nyt tarkemmin muistaa. Vaikkakin Foragialla oli kaksi kuuta, aurinko loimotti vähän kirkkaammin päivällä ja yllä oli aavistuksen verran valoisampaa kuin päivällä, verrattuna maapallon oloihin.
Tiesin, että Foragiassakin asuisi lohikäärmeitä, ja tiesin, että he asuisivat Lohikäärmevuorilla. Minulla ei ollut aavistustakaan missä Lohikäärmevuoret olivat. Laskeuduin kohti pohjoisia mantereita, alueelle jossa näytti olevan vuoristoista.
Saavuttuani alueelle tiesin että en ollut alkuunkaan oikeassa osoitteessa. Nähdessään 50-metrisen kirsikanpunaisen lohikäärmeen liitävän kohti, ihmiset lähtivät pelloiltaan kiireesti sisälle. Jos nämä vuoret olisivat lohikäärmeiden asuinsijaa, ihmiset olisivat paljon tyynempiä.
Yksi ihminen ei kuitenkaan näyttänyt hievahtavan. Vanha mies seisoi hiekkaan piirretyn oktogrammin päällä suuren talon pihalla, tuijottaen minua. Kiisin kohti, ja laskeuduin. Mies oli todella vanha, varmasti 70 tai 80 vuotta vanha (en ole koskaan ollut hyvä arvoiomaan ihmisten ikiä), ja hänellä oli päällään tummansininen kaapu.
"Tervehdys", sanoin.
"Tervehdys, lohikäärme", mies vastasi. "Lohikäärmeitä näkee harvoin näillä seuduilla. Pelkäänpä, että pelotit tilani asukkaat pahanpäiväisesti."
"Satutkos tietä..."
"Odota. On kai kohteliasta ensiksi esittäytyä. Olen Arkkivelho Kratois, ja hoidan tätä tilaa. Entä kuka olet, lohikäärme?"
Naurahdin ja virnistin. "Yleensä ihmisten mielestä nimeni on liian hankala lausuttavaksi. Yritetään." Karjaisin nimeni ilmoille. "Ihmiset eivät ole yrittäneetkään keksiä minulle parempaa nimeä. Yleensä he juoksevat karkuun." Ajattelin pienen hetken. "Olet muuten ensimmäinen ihminen, joka ei ole lamaantunut kauhusta kun olen tullut juttelemaan. Voisitko miettiä minulle parempaa nimeä?"
Kratois mietti hetken. "Annan sinulle nimeksi Hoki-aamrel. Se on kieltämme, ja merkitsee 'Nopealentoinen lohikäärme'."
Virnistin. Mieheltä puuttui mielikuvitusta, mutta imarrella hän ainakin yritti. Joka tapauksessa pidin nimestä. "Kiitos. Se... se on hyvä nimi."
"No, Hoki, mitä halusitkaan kysyä?"
"Kysyin, missä päin Lohikäärmevuoret ovat. Tulin vain tänne vuorille, ja epäilemättä tämä on aivan väärä paikka."
"Aivan hakoteillä. Tämä on Cirema, Tamelandin vuoristo. Lohikäärmevuoret ovat kaukana etelässä. Oletko lähdössä nyt, vai...?"
"Miksi minun pitäisi jäädä? Kaipaan oman lajini seuraa."
"Lohikäärmeet ovat kiehtoneet minua, ja juuri nyt tehtäväni on kirjoittaa kirja lohikäärmeistä. Olin lähdössä Lohikäärmevuorille tutkimaan lohikäärmeitä, mutta jos sinä voisit jäädä tänne joksikin aikaa, niin..."
Ajattelin hetken aikaa. "Miten kaukana ne vuoret taas olivatkaan?"
"Reipas viikon matka. Linnuntietä, tietenkin."
Phuhh! Viikko Tunneliavaruudessa, vikatähtäys, ja viikko outojen valtioiden ilmatilassa. Olin lopen uupunut ja nälissäni. "Tarkemmin ajatellen, voisin vaikka jäädä joksikin aikaa. Olettaen tietenkin, että ruokit minua." Miksikäs ei? Ainakin tämä mies yritti olla ystävällinen.
"Paljonko syöt päivässä?" huomasin silmäkulmastani, että kääpiö seisoi talon ovella. Tämä nimenomainen kääpiö oli pukeutunut ruudulliseen työpaitaan. "Meidän lammasbudjettimme on erittäin tiukka."
"Charlie - pitikös sinun tulla tänne sähläämään? Etkö tajua että meillä on tässä vuosisadan tilaisuus." Kratois huokasi. "Tässä on taloudenhoitajani Charlie, ja tässä Hoki-aamrel, lohikäärme."
"Kuten sanoin", kääpiö mutisi, "lammasbudjetti on erittäin tiukka. Noin iso lohikäärme syö monta lammasta päivässä. Emme voi..."
Olin väsynyt, mutta jaksoin vielä yhden tempun. Loitsin nopeasti kutistusloitsun, joka pienensi minut Charlien korkuiseksi. "Yksi lammas päivässä riittää minulle. Joskus lammas riittää kahdeksi päiväksi. Mutta juuri nyt, minulla on lohikäärmeen nälkä viikon lennon jälkeen."
Kratois otti parhaan 'häivy silmistäni'-katseensa ja suuntasi sen Charlieen, joka kömpi talon sisälle. Hän katsoi taas minuun. "Älä välitä Charliesta. Näin meidän kesken, hän on parantumaton kitupiikki. Ja metsästä kyllä löytyy riistaa. Mene lammashakaan ja syö itsesi kylläiseksi."
Hymyilin, loikkasin lentoon ja liisin kohti lammashakaa, jossa lampaat kiersivät kehää pelosta suunniltaan - turha vaiva niiden puolesta, sillä minulla oli nälkä!
Koputin kovanahkaiseen ikkunaan kynnelläni. Kratois avasi ikkunan ja päästi minut sisään.
"Pystyt näköjään muuttamaan kokoasi?"
"Pelkkää yksinkertaista magiaa."
"Tälläkö tavalla?" Kratois sulki silmänsä, suureni jättiläiskokoon ja palasi oikean kokoiseksi, istuen sen jälkeen hoippuen äkillisen rasituksen takia takaisin tuoliinsa.
"Aivan", vastasin.
"No joka tapauksessa, tässä on huoneesi." Huone oli valtava; mahduin huoneeseen normaalin kokoisena vaikka siivet levällään. "Mitäs pidät? Huussia ei ole, ainakaan lohikäärmekokoa, eikä juoksevaa vettä. Mutta lähellä on metsä ja järvi."
"Tämähän on ihan siisti huone, kiitoksia vain."
"Entinen kirjastoni. Jouduin siirtämään kaikki kirjat muualle, kun tähän huoneeseen tuli homevaurioita" - hän katsoi äkkiä silmiin - "älä käsitä väärin, se on korjattu aikoja sitten. Tuo kirjoituspöytä ja pieni kirjahylly on meidän projektiamme varten."
"Mitä projektia? Ai niin, lohikäärmekirja." Olin jo melkein unohtanut koko projektin. "Koska aloitamme?"
"Vaikka heti huomenna, jos sopii."
"Hyvä, minä ehdinkin nukkua hyvin." Rojahdin lattialle, käperryin kerälle ja nukuin sikeästi ensimmäistä kertaa viikkoon. Ennen nukahtamistani kuulin Kratoiksen sanovan "Hyvää yötä" ja hiipivän ulos huoneesta.
Laskeuduin aamulla hirvi kidassani talon pihalle. Hirvellä ei ollut aavistustakaan uuden pedon saapumisesta mailleen, joten sain sen täydellä yllätyksellä.
Alkaessani repimään hirveä kappaleiksi Kratois kömpi talonsa portaille seuraamaan aamupuuhiani. "Huomenta", hän sanoi unisella äänellä. "Yöks! Parempi mennä sisälle pian, tai aamiainen ei enää maita."
"Yritätkö vihjata, että ruokatavoissani on parantamista?" kysyin, tosin ääntäni sotki hieman hirven veri joka valui suupielistäni.
"Ehkä. Tilan asukkaiden kannalta olisi varmaankin parempaa, jos et säilytä ruokaasi sisällä, ja ruokailet vähemmän näkyvällä paikalla pienemmällä äänellä. Useimmat ihmiset pitävät tuollaista ahmimista iljettävänä."
"Anteeksi vain." Jösses. "No, jos se teitä miellyttää." nappasin hirven jäännökset kitaani, veren suihkutessa leukojeni voimasta ympäriinsä, ja raahasin sen talon toiselle seinustalle ikkunani alle. Kratois nousi, piteli kättään suunsa edessä ja lähti sisällepäin, mutta ovi avautui ja Charlie astui ulos.
"Siinähän sinä tuhlari olet", Charlie sähisi. "Lohikäärmeesi ajaa meidät perikatoon! Se söi koko a-katraan! Villatuotanto laskee huimasti tällä vuosineljänneksellä!"
"Ensinnäkin, Hoki on tilan asukas, ja lasket hänet luetteloihin työntekijänä. Lampaita saadaan aina lisää. En voi jättää tätä tilaisuutta käyttämättä! Sitäpaitsi matkustaminen ei ole hyväksi vanhoille luilleni."
Charlie katseli häntä hiljaisena. "Ihan niinkuin haluat. Mutta sano mun sanoneeni, tästä ei hyvä seuraa. Kassakirstu on kevyempi kuin eilen."
Kratois tuuppasi Charlien sisään ja astui sisään. Hän työnsi vielä päänsä ulos ja sanoi minulle, "Tule sisään kun olet syönyt. Aloitamme projektin!"
Vuodet kuluivat. Tein töitä Kratoiksen kanssa uutterasti, joskus yömyöhään, ja selitin lohikäärmeiden fysiologiaa, käyttäytymistä ja taikuutta Kratoikselle, joka kirjasi kaiken muistiin. Työ oli hauskempaa kuin luulin. Pengoimme tietoja kirjoista, kerroin asioita, pohdimme juttuja yhdessä, opettelimme sanomaan "Painu tiehesi, meillä on kiire" yhtä aikaa, voidaksemme näpäyttää Charlieta. Aloin pitää Kratoiksesta, ja päätin olla hänen luonaan niin kauan kuin hän olisi elossa.
Eräänä päivänä Charlie löydettiin kuolleena, hautautuneena kaatuneen tilikirjahyllykön alle. Hautasimme hänet tilan hautausmaalle. Sinä päivänä vein ensi kertaa Kratoiksen lennolle. Hän istui selässäni, piti kiinni uskomattoman tiukasti ja hihkui "Olen vapaa! Olen vapaa!" Myöhemmin hän selitti, että hän oli huutanut sen kahdesti tietystä syystä: Koska hän oli päässyt eroon Charlien taloudellisen ikeen alta (vaikka hän kaipasikin silti Charlieta, joka muuten oli kunnon kaveri) ja koska hän tunsi itsensä vapaaksi taivaalla.
Lisää vuosia kului. Kratois alkoi käydä vanhaksi, hän oli jo lähes satavuotias. Eräänä päivänä hän ei jaksanut enää nousta edes vuoteestaan, koska oli kirjaimellisesti kuolemansairas.
"On ollut hauskaa tuntea sinut, Hoki."
"Minä olen oppinut ymmärtämään teitä ihmisiä paremmin näinä vuosina. Tulen aina muistamaan sinut."
"Nyt minun on kerrottava sinulle yksi asia. Katsos, se koskee minun poikaani, joka on tulossa tänne."
"Kamala." Kratoiksen poika tulossa! Hän oli yhä elossa, ja hän oli tiettävästi hyvin ilkeä ihminen. Ja hänet kuulemma tunnettiin lohikäärmeiden tappajana, 'Nauravana Kuolemana' lohikäärmeiden keskuudessa, koska hän nautti lohikäärmeen veressä kylpemisestä.
"Hän on laillinen perijäni. Hän tulee olemaan sinun kimpussasi, jollet lähde. Ja minun pyyntöni on, ota Kirja ja vie se Sit Salmeeniin, siellä Järjen Neuvoston kirjastoon. Kirja on jo niin valmis, että sen voi julkaista. Kirja ei ole täällä turvassa, koska poikani varmasti tuhoaisi sen." Kratois yski pahasti. Loppu oli varmasti lähellä.
"Älä pelkää. Vien kirjan."
Ulkoa kuului kolinaa. "Hän tulee!" huomasin. "Krat! Hän tulee! Krat?" Turha vaiva. Kratois oli kuollut, ja minä varmasti pian perässä, jollen pitäisi varaani.
"MISSÄ SE NILJAKAS SILLIMATO PIILEE? MINÄ NYLJEN SEN ELÄVÄLTÄ SWINDACKELILLA!" Nyt säikähdin. Otin Kirjan ja ponkaisin ulos ikkunasta. Ikävä kyllä, en muistanut pienentyä enen ikkunasta menoa, ja puoli seinää luhistui. En aikonyt jäädä Swindackelilla paloiteltavaksi - tuo pahamaineinen miekka tuotti tuskaa lohikäärmeen lihassa sanoinkuvaamattomasti.
Mustateräistä miekkaa heilutteleva keski-ikäinen, kalju mies tylsissä harmaissa vaatteissa juoksi huoneeseen. "Nyljen sinut elävältä, helvetin liero! Tule ja tappele reilusti!"
Ajattelin, että kunniallinen tappelu on pieni hinta henkikultaan verrattuna. Hengitin syvään, katsoin Kratin offentavaa poikaa silmänvalkuaisiin (silmät näyttivät tosin verenpunaisilta) ja puhalsin tulta niin paljon kuin sain aikaiseksi. Swindackelin haltija olisi turvassa liekeiltäni, tiesin sen jo entuudestaan luettuani Kratoiksen kirjoja. Mutta Kratin hyvä puoli oli se, että hän ei pihistellyt Charlien kuoltua ja hän rakasti teknologialla brassailua. Hänen talossaan oli kunnoitusta herättävä ruutivarasto.
Liekit siis syökstyvät Kratoiksen pojan ohi, mutta talo leimahti liekkeihin. Liekit pursusivat jokaisesta ikkunasta ja ovesta. "Hah! Ohi meni, kurja mato!" Krat luuli solvaavansa pahastikin, kun lattian alla jysähti.
Koko talo lensi ilmaan valtavassa räjäyksessä. Pitelin korviani, ja seurasin mahtavaa valonäytelmää kolmensadan jalan korkeudesta. Swindackel, mustateräinen miekka, jonka kahvaa puristi edelleen Kratin pojan käsi, lensi hienossa kaaressa järveen, toivottavasti ikuisiksi ajoiksi. Katsotaanpa... sinne meni ensimmäinen ruutivarasto, sitten kanuunojen lataukset, ilotulitetehtaan ruutivarasto, ja sitten se kohta mistä minä pidin eniten, ilotulitevarasto.
Kratois oli nyt saanut polttohautauksen - hänen viimeinen teknologiabrassailunsa - ja hänen julma poikansa oli nyt levällään ympäri tilan maita, miekka järvessä. Siinä, missä ennen oli Kratoiksen tilan päärakennus, levittäytyi nyt valtava kuoppa. Tilan maiden ylle laskeutui hiljaisuus. Ilmeisesti jokainen elävä olento tilan mailta oli kuollut räjähdyksessä - onneksi Kratoiksella ei ollut enää vanhoilla päivillään palvelijoita, vaan tila rappeutui rauhassa.
Menin kraaterin keskelle, ja mutisin loitsun. Maasta nousi kivi, jonka kylkeen ilmestyivät kirjaimet:
Kratoiksen tila
Mies ja Lohikäärme elivät
täällä ennen yhdessä
onnellisina hyvässä suhteessa.
Jätin Kratoiksen tilan taakseni. Saapuessani tilan maiden rajalle, katsoin kädessäni olevaa kirjaa. Kratoiksen elämäntyö, niin hän minulle sanoi. Katsoin taakseni viimeisen kerran ja lensin kohti Sit Salmeenia, kumma yksinäisyyden tunne sydämessäni.
![[Rated with RSACi]](rsaci.png)
![[Made with Amaya]](amaya.png)